om. Riitta Peltomies, Tampere
Vanhan Rouvan tarina
(Julkaistu syyskuussa 1984 Kesä-Kuplassa) Olen Volkswagen henkilöauto, malli 2 Sedan de Luxe 11/2400-65, rekisteri IU-227. Se oli joskus vuonna 1964, kun minut ajettiin ensimmäisen kerran ulos tehdashallista Wolfsburgin kaupungissa. Syntymäkaupunkini on todella mielenkiintoinen ja moderni kaupunki, mutta siitä voin kertoa sitten eri tarinan toisella kertaa.
Tähän asti minusta oli huolehtinut merkkikorjaamo, jossa tunteettomat kädet olivat tehneet vain tärkeimmän, mitä kulloinkin huoltoon tarvittiin. Mutta nyt todella tunsin, että malli muuttuisi. Jokainen paikka, johon uusi isäntäni pääsi käsiksi, tutkittiin. Jos oli jotain korjattavaa tai uusien osien vaihtamista, se tapahtui. Sydämeni oli pakahtua, kun minua alettiin pitää perheenjäsenenä. Vuoden -73 lopussa sain vanhan helmenvalkoisen värini tilalle hopeanhohtoisen värin, uudet istuinsuojat ja niskatuet – arvatkaa oliko mahtava tunne.
Tämän jälkeen kävimme joka vuosi Euroopassa vuoteen -78 asti, jolloin isäntäpari osti VW pakettiauton, koska yöpyminen siinä oli helpompaa kuin minun kanssani. Nyt joku sanoo, että eihän Kuplassa voi yöpyä, mutta minä sanon, että kyllä voi. Oli se ensin vähän hämmentävää, kun emäntä laittoi verhot kiertämään ikkunoita (ajattelin, että kai ne liittyy rättäriklubiinkin) ja sitten mentiin koemakaamaan Tekun pysäköintipaikalle, kun omassa pihassa ei kehdattu. Kuinka "sängyn" tekeminen sitten tapahtui. Takapenkki otettiin kokonaan pois ja isäntä teki tilalle "lattian". Etupenkit työnnettiin mahdollisimman paljon eteenpäin ja näin syntyi tila, jossa pystyi nukkumaan. Puolassa eräs alkuasukas halusi välttämättä päästä katsomaan miltä näytin sisältä, kun isäntäpari aamulla kömpi ulos. Vähän puutuneitahan he olivat, mutta hätä ei lue lakia. Varsinkin jos on satanut viikon ja teltta on läpimärkä, niin kyllä kuiva Kupla on aina paljon mukavampi paikka. Yhtään kertaa en ulkomaanmatkoillamme jättänyt matkustajiani pulaan. Kerran erittäin kuumana päivänä (+34 astettaC) Edinburgissa tapahtui jotain. Startatessa kuului moottoristani vain klonk klonk ja silloin käväisi mielessä, että mitäs nyt – mutta sitten muistin, että onhan isäntäni mitä parhain mekaanikko, joten vaikka jotain olisikin vialla, niin kyllä homma hoituu. Onneksi päästiin pelkällä säikähdyksellä. Kuumuus oli vain haihduttanut öljyt sylinterinseinämistä. Oltuani hetken varjossa "jäähtymässä" seuraava startti onnistui ja matkamme jatkui häiriöittä. Toisen kerran muistan, kun olimme Puolassa, kaasuvaijeri katkesi aivan polkimen juuresta. Kuten kaikki tietävät, varaosien saanti autoihin itäblokissa on erittäin vaikeata – länsiautoista nyt puhumattakaan. Ei siinä muu auttanut kuin paikata rautalangalla. Niin hyvin pikapaikkaus onnistui, että vasta Suomessa vaihdettiin uusi vaijeri. Paikatulla tuli kilometrejä n. 3.500. Vuoden -79 syksyllä emäntäni sai ajokortin, ja silloin mietin, mitähän tästäkin tulee, vanhoilla päivillään vielä joutuu naisen ajamaksi (eikä se emäntäkään enää niin nuori ole). Mutta hyvinhän se lähti kulkemaan – meidän yhteinen taipaleemme. Aika kului tasaisesti kohdallani ilman mitään mullistavaa. Kesäisin tuli kilometrejä noin 1.000 -1.500 ja talvet vietin tallissa, kuten jo aikaisemmin kerroin. Kunnes sitten koitti kesä -81. Silloin tämä tyttö luuli, että nyt sitä perheenjäsenyys loppuu ja minut myydään Rally Cross -autoksi – ikää kun oli silloin jo 17 vuotta ja verotusarvokin vain 320 markkaa. Perheeseen ostettiin nimittäin "uusi" auto: Fiat 850, vm 71. Mutta kuinka ollakaan, isäntä alkoi purkaa vanhoja lokasuojiani ja sanoi emännälle, että nyt sitten katsotaan kuinka hyvin sakemanni on auton tehnyt – jos tervettä pintaa löytyy massauksen alta niin mehän teemme Vanhasta Rouvasta sellaisen auton, että sitä moni kadehtii. Siitä se sitten alkoi melkoinen touhu. Vanhat lokasuojani heitettiin roskiin ja kaikki mitä sisältäni saatiin irti - irrotettiin. Vanhat massat ja tervat raaputettiin pois ja uudet vedettiin tilalle. Tarkkana poikana isäntäni veti tervat myös sisäpuolelle, jotta varmasti en pääsisi rupsahtamaan.
Maalaamossa oloni aikana minulle hankittiin uudet Magnels-vanteet, Gislaved Speed 175x15 renkaat ja niihin irralliset valkosivut, vihertävät polaroidut lasit joka puolelle, vihreää antiikkiplyysiä sisustukseen, samasta materiaalista istuinsuojukset ja paljon muuta pientä uutta sekä ikioma peitto – kokovartalomallia. Kun minut sitten haettiin pois maalaamosta olivat molemmat omistajani erittäin tyytyväisiä. Kaksivärinen hohtovihreä oli onnistunut todella hyvin ja neljä lakkakerrosta päällä vielä korostivat värisävyjäni. Syksyllä -82, kun kävin katsastuksessa, jäi mieleeni lause, jonka katsastusmies sanoi toiselle: "Huolella tehty auto, älä tee sormenjälkiä".
Sitten tuli kesä -83, joka todella oli autoelämäni kohokohta. Emäntä sai kuulla "pastori" Nissiseltä, että Pälkäneellä on Volkkareiden kokoontumisajo, ja siellä valittaisiin myös kaunein Volkkari. Siitäkös isäntäpari innostui. Ensin piti liittyä yhdistykseen (josta ei millään tahtonut saada tietoja) ja ilmoittautua mukaan ajoon. Minä olin vähän epäileväinen koko "kauneuskilpailua" kohtaan ja ajattelin, että mitä ne nyt sinne änkee. Siellä on kuitenkin komeita autoja vaikka kuinka, sitten ne on tietysti melkein kaikki hesalaisia ja kuten tunnettua "Toijalan takana ei ole mitään". Kaikesta huolimatta me kuitenkin lähdimme peräkanaa kohti Pälkänettä. Minä edellä ja Nappula perässä (Nappula = pakettiautomme). Perille tultuamme sain huomata olleeni aivan väärässä helsinkiläisten suhteen. Kaikki olivat oikein mukavia ja välittömiä ihmisiä. Ja sehän johtui tietysti siitä, että kaikki olivat Volkkarin omistajia. Isäntäni joutui heti vastaamaan taustaani koskeviin kysymyksiin, mutta sehän ei ollut vaikeata – suulas mies kun on. Lauantaipäivä kului mukavasti lämpöisissä auringonpaisteisissa tunnelmissa. Emäntä joutui autojen arvostelulautakuntaan, miehet kun halusivat yhden naisenkin mukaan. Oikean naisen kyllä valitsivat, sillä kyllä emäntäni tietää autoista siinä kuin joku mieskin. Onhan hän ollut mukana kaikissa vaiheissa, missä minulle on jotain tehty. Kysykää vaikka kuinka vaihdetaan olkatapit tai stefat – kyllä hän tietää. (Tulikohan luvattua liikaa? lat. huom.) Sunnuntaina oli sitten se "suuri hetki", jolloin laskettiin pisteet autojen teknisestä arvostelusta ja yleisöäänestyksen kauneimmasta. Suuressa yhteisparaatissa ajoimme leirintäalueen kentälle ja palkintojen jako alkoi. Henkilöautoluokassa tulin toiseksi. Mikkolan Penan APO-995 on todella hienosti pidetty ja entisöity Kupla. Lopuksi julkistettiin kokoontumisajon kaunein auto. Ja kuinka ollakaan se olin minä. Konepellin alla ihan sykähti, kun kuulin tuloksen. Ja sitten kun emäntä laittoi molemmat saamani palkinnot katolle, ei riemullani ollut rajoja. On se hyvä, että minusta tehtiin Wolfsburgissa Kupla eikä esim. Jenkeissä amerikanrautaa. Kiitokset kaikille, jotka äänestivät minua viime kesänä (= v. 1983). Toivottavasti tapaamme ensi kesänä ja vielä suuremmalla joukolla. Hyvää kevättä kaikki Kuplalaiset toivoo IU-227 "Vanha Rouva"
Vanha Rouva on liikenteessä joka kesä - joskus kilometrejä tulee enemmän, joskus vähemmän –pääasia, että pyörät pyörivät – nyt menossa jo neljäskymmenesviides vuosi. Vanhan Rouvan siirryttyä ikuiseksi kesäautoksi, v. 1978 hankittiin "Nappula" VW Kombiwagen vm.-75, joka myytiin hyvään Volkkari-kotiin vuonna 2007. Vuodet 1998-2004 meillä oli myös "Imppu", avo Kupla vm. -56 (valittiin vuoden Volkkariksi 1998), josta luovuttiin lähinnä pitovaikeuksien vuoksi. Imppu päätyi todelliselle volkkariharrastajalle. Seuraava hankinta oli "HiFi", uusi VW Transporter vm. -91, (automaatti), joka on edelleen omistuksessamme. Varsinainen harvinaisuus perheeseen ostettiin v. 2007, eli "Korpela", VW Kombiwagen vm -74 (automaatti), josta Heino Vänskä kirjoitti hienon jutun Volkkariin 4/2007 ja on myös Maaliskuun 2009 Volkkari. Viimeisin hankinta on "WOB" Golf 1,4 TSI Highline DSG, vm. 2010 (automaatti). Kaikista meillä olleista ja olevista hienoista Volkkareista Vanha Rouva on se, josta viimeiseksi luovutaan. 30.5.2010 |
