Wäinön tarina

TARINAA WÄINÖSTÄ ELI VOLKKARI VUOSIMALLIA NOIN -56
 

Osuuteni Wäinön tarinassa alkaa siitä, kun olin v. 1991 opiskelemassa Ilmajoen Käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa ajoneuvoentisöintiä. Tarvitsin kuukauden mittaisen työharjoittelupaikan ja kuin onnen potkusta se järjestyikin Vehoniemen Automuseosäätiöstä. Harjoittelukuukaudeksi sovittiin heinäkuu.

Ollessani sitten Olavi Sallisen kanssa siirtelemässä säätiön tavaroita eräästä varastosta, huomasin tavaroiden takana ja osittain niiden allakin tutunnäköisen muhkuran. Koska olin jo jonkin aikaa ollut volkkariharrastaja, tunnistin muhkuran v. 1953 - 57 -malliseksi kuplaksi ovaalinmuotoisesta takaikkunasta. Juuri tällainen ovaali-ikkunainen oli monen vaasalaisen VW-harrastajan toivelistalla n:o 1. Itse olin silloin kunnostanut vain ns. uusia eli 70-luvun kuplia. Olinkin huudattanut kavereita ja väittänyt, ettei noin pienestä ikkunasta näe edes kunnolla ulos. Vaan kuinkas kävikään - ajatukset muuttuivat. Kysyin Olavi Salliselta, kenen omistuksessa volkkari oli. Hän sanoi omistavansa sen ja sitten kertoi, miten se oli hänelle tullut ja miksi hän sitä säilytti. Seuraavassa auton vaiheita Olavin kertomana:

“Jo useamman vuoden olin havitellut itselleni erikoista sodanaikaista maastohenkilöautoa, historiallisestikin erittäin harvinaista Vidal G-1200, jollaisen tiesin olevan Oulussa kersantti evp. Väinö Neubergilla Saarank. 13. Kävimme kaupan hierontaa n. 3 vuoden ajan ja tänä aikana ystävystyimmekin. Väinö Neuberg oli mukava luonteeltaan, mutta hyvin vaikeasti lähestyttävä, siis vähän erakkomainen. Lopulta kuitenkin pääsimme sopimukseen Vidal-kaupasta ja sovimme sen hakemisesta vapun maissa -74, niin kuin sitten tapahtuikin. Pyysin Harri Honkasen mukaani, ja niin lähdimme Yhtymä T. Sallisen autojenkuljetusvaunulla kohti Oulua. Perillä lastasimme Vidalin kyytiin, jonka jälkeen Väinö sanoi: ‘Kuule Olavi, olen harkinnut, että annan sinulle tuon volkkarini, kun en halua sen joutuvan romutettavaksi. Katsos se on harvinainen, kun olen sen itse tehnyt.’ En ollut oikein uskoa, mutta Väinö toi rekisterikirjan, sen vanhanaikaisen, jossa todella luki KOOTTU SUOMESSA ALKUPERÄISISTÄ OSISTA, joten uskottava oli. Olin puhunut Väinölle automuseohaaveistani (myöh. Vehoniemen Automuseosäätiö) ja Väinö oli sitä mieltä, että Volkswagenille sopiva paikka olisi automuseo. En ollut kovinkaan innostunut asiasta, mutta tuntien Väinön jo useamman vuoden takaa, tiesin, että jos en ota volkkaria, niin Vidal-kauppakin saattaa peruuntua. Niinpä tokaisin: ‘OK, pannaan kyytiin.’ Ja luovarit kirjoitettiin keittiön pöydän ääressä rekisterikirjassa olevista tiedoista.”

Mitä muuta kuin erakkoluonne auton tekijä oli? Wäinö Neubergista kerrotaan monenlaisia juttuja ja seuraavassa yksi sellainen. Se ehkä valottaa lisää hänen toimintaansa ja rikasta mielikuvitustaan:

Tapaus sattui sodan jälkeen Oulussa, jossa Wäinö oli kersanttina. Oli tulossa tarkastus ja kaiken piti olla kasarmilla kunnossa. Mutta erään automiehen onnistui peruuttaa tykinvetoautolla siten, että tykin piippu osui tolppaan ja meni mutkalle. Tietysti Wäinö sai pyyhkeitä viallisen tykin takia. Niinpä hän seuraavana aamuna otti vetoauton ja lähti kasarmilta. Palatessaan hänellä oli auton perässä virheetön tykki. Niinpä hän ilmoittikin tyynesti tykin olevan korjattu ja kunnossa taas. Sitä, mistä Wäinö tykin haki, ei tiedä kukaan. Huhu kertoo, että hänellä olisi ollut jokin jemma, missä hänellä oli monenlaista muutakin tavaraa.

Ja takaisin itse autoon. Olavi Sallinen oli luvannut Wäinö Neubergille säilyttävänsä kuplan. Mutta koska kuplan arvo ei vuonna -74 ollut kovin korkea, koitui auton kohtaloksi siirtyä varaston perälle pois toisten tieltä. Mielenkiintoni heräsi. Kysäisin Olavi Salliselta, oliko auto kenties myytävänä ja millainen sen hinta mahdollisesti olisi. Olavi vastasi kertovansa seuraavana päivänä. Niinpä jäin työajan jälkeen tutkimaan autoa. Huomasin siinä monta kummallista asiaa. Valmistusnumeroa ei löytynyt mistään, eipä tietenkään! Jarrunestesäiliökään ei ollut siinä, missä sen paikka oli. Epäilinkin aluksi, että auto oli varustettu vaijerijarruilla. Olavi oli käynyt hakemassa rekisterikirjan ja luovutuspaperin. Mainitessani numeron puuttumisesta, hän muisti Wäinön kertoneen, että hän oli ostanut uuden varaosapohjalevyn, jolle alkoi kasata autoa käytetyistä osista. Numero, jolla auto oli rekisteröity, löytyi myöhemmin vaihdekepin vierestä katsastuskonttorin leimoilla varustettuna. Myöhemmin tutkittaessa osoittautui, että varaosapohjalevy oli tarkoitettu vanhempiin malleihin kuin vuosimalliin -53. Tämä seikka aiheutti auton kunnostuksessa päänvaivaa. Koska auto oli seisonut samassa varaston nurkassa yli 17 vuotta, oli se päässyt jonkin verran pölyyntymään ja hiukan rapistumaankin. Onneksi “termiitit” eivät olleet kovin pahasti päässeet tekemään tuhojaan. Pakoputken toinen huilu näytti olevan poissa paikaltaan, tosin ei kovin kaukana. Se oli nimittäin yksinkertaisesti ruostunut poikki ja pudonnut täsmälleen oikean paikkansa kohdalle lattialle. Positiivinen yllätys oli se, ettei moottori ollut jumissa. Myös renkaat olivat kunnossa eivätkä jarrutkaan olleet juuttuneet kiinni. Nukuttuaan yön yli oli Olavi Sallinen keksinyt meille kaikille (autolle, itselleen ja minulle) sopivan ratkaisun. Niinpä auto vaihtoi omistajaa.

Minä rupesin heti suunnittelemaan kuplan saamista päivänvaloon, mikä tarkoitti kulkuväylän raivaamista varastosta ulos. Auton ja ulko-oven välillä oli joitakin kymmeniä kuorma-autonrenkaita vanteineen ja jotain muuta pientä, mitä oli vuosien kuluessa varastoon kerääntynyt. Saatuani raivatuksi kulkuväylän, pyysin kavereilta apua “Wäinön” siirtämisessä. Ensimmäinen “nuori” kuplani (vuosimalli -72) antoi hinausapua ja niin oli “Wäinö” saatu taas liikkeelle. Kutsun autoa “Wäinöksi”. Haluan näin osoittaa kunnioitustani sen tekijälle ja “isälle”, Wäinö Neubergille. “Wäinöstä” oli tullut persoona ilman lainausmerkkejä. Kuten huomaatte, kirjoitetaan nimi hienosti tupla-veellä, jota kirjoittamistapaa “isä-Wäinö” oli alkanut jossain elämänsä vaiheessa käyttää. Pesin auton ja totesin, etten sen kanssa ihan pelkällä pesulla selviä. Kävi ilmi, että auto oli joskus pyöräytetty katon kautta ympäri. Katto oli ruostunut puhki niin pahasti, että katon vaihto oli ainoa vaihtoehto. Takasivuikkunat oli tehty plexistä, koska alkuperäiset eivät enää mahtuneet paikoilleen. Katon vaihtaminen ei kuitenkaan pelottanut, sillä olin aiemmin samana vuonna tehnyt edelliselle projektilleni onnistuneesti saman toimenpiteen. Positiivisia yllätyksiä tuli lisää. Huomasin ovitolpassa tarran, jossa oli merkintä öljynvaihdosta keväällä 1974. Vertaamalla tarrassa olevaa kilometrimäärää ja matkamittarin lukemaa sekä varmistamalla, että mittari ja vaijeri olivat kunnossa, päättelin autolla ajetun vain 13 km öljynvaihdon jälkeen. Moottoriöljy oli kirkasta ja kuin juuri vaihdettua. Päätin kokeilla, josko saisin moottorin käyntiin. Öljyä sylintereihin, kipinän tarkistus, polttoainetta tankkiin ja muutama starttaus. Käyntiin lähti - ja pysyi myös! Meteli tosin oli melkoinen, koska pakoputki oli puhki monesta paikasta, mutta vähät siitä.

Olin ottanut Wäinöstä muutamia valokuvia ja volkkariporukan kokoontumisessa Pälkäneellä näytin niitä eräille kavereille. He eivät aluksi uskoneet kun kerroin, että auto oli Suomessa tehty. He ihmettelivät myös monia lisävarusteita ja vaativat saada nähdä Wäinön.

Seuraava vaihe yhteisessä historiassamme olikin sitten Wäinön muutto Vaasaan. Isäni ja veljeni tulivat trailerin kanssa Kangasalle, jossa työnsimme Wäinön kärryyn ja lähdimme kohti Suomen aurinkoisinta kaupunkia. Muistaakseni jossain Parkanon pohjoispuolella pysähdyimme levähdyspaikalle tarkistamaan peitteen kiinnityksiä. Pari miestä tuli kyselemään, mikä vanha auto peiton alla on. Kysyin, mistä he arvasivat sen olevan vanha. He vastasivat: “Ei uusia autoja peitetä!” Olin iloinen kun nämä miehet olivat pitäneet Wäinöä “vanhana”. Havaintojeni mukaan, varsinkin kanttiautojen harrastajien keskuudessa kuplan suosio “kiinnostavana autona” on lähes 0 (lue: nolla). Totta on, että kanttiautot ovat vanhempia ja edustavat eri autoilukautta kuin kupla, mutta kyllä Wäinö minulle on “vanha auto” - onhan se yli kymmenen vuotta itseäni vanhempi.

Wäinö siirrettiin sitten syksyllä Ilmajoelle koulun tiloihin. Vein sen sinne pari päivää ennen syyslukukauden alkua, jotta se olisi siellä valmiina heti kun työt koulun verstaalla voidaan aloittaa. Vaikka kuplan tekniikka olikin ennestään tuttua, arvelin, että kiire tulee. Alkava lukuvuosi oli minulle viimeinen tässä koulussa. Auton kimppuun päästyäni kuvasin sitä vähän joka puolelta ja tutkin tarkemmin sen kuntoa. Samalla sitä purettiin pikkuhiljaa. Puretut osat vietiin varastoihin koululle ja osa kotiin. Katonvaihto-operaation lisäksi muitakin peltitöitä näytti olevan tiedossa. Molemmat kynnyskotelot olivat niin huonot, että ne jouduttiin uusimaan kokonaan. Pohjalevy vaikutti onneksi suhteellisen hyvältä. Siihen meni vain puoli neliötä peltiä. Tarkempi tutkimus paljasti myös sen seikan, että Wäinössä oli paljon erikoisuuksia ja persoonallisia lisävarusteita: kattoon oli asennettu karttaverkko, mahdollisen lämpimän ilman ohjaamiseksi olivat suutinlevyt tuulilasin molemmissa alakulmissa, siinä ainoassa jäljellä olevassa ajovalossa oli ns. lyhdynlippa, astinlaudoissa oli kengänpohjien puhdistamista vasten alumiinilevyt, vaateripustimia ja vaatteita varten oli kattoon asennettu alumiininen vaatekoukku. Penkkien päällä oli punaiset vinyyli-istuinsuojat, ovenkahvojen alla kynsisuojukset, käsijarrunkahva oli varustettu muovisella kädensijalla, moottorin ilmanottoaukkoa koristivat alumiinilistat ja takaluukussa oli lukittava kahva. Normaalista -56 kuplasta eroavia seikkoja olivat myös vinkkareiden tilalle asennetut ns. korvausvalot, veivinreikä takahelmassa sekä paksut kumiputket, joita pitkin mahdollinen lämmin ilma johdettiin tuulilasille. Nämä kumiputket olivat auton lattialla eli ilma ei kulkenutkaan kynnyksessä kuten kuplassa normaalisti. Hämmästyksekseni löysin autosta 8 mm pultteja, jotka olivat viittä eri kantakokoa. Lisää ihmetystä herätti vielä lokasuojien kiinnityksessä käytetyt messinkipultit. Lähtivät muuten helposti irti = ei ruostetta. Koululla epäilimme, että niissä oli vain messinkipinnoite, mutta sahattuamme yhden pultin poikki, totesimme niiden olevan täyttä tavaraa.

Purkamisen seuraava vaihe olikin sitten tukirautojen hitsaaminen koriin. Tämän jälkeen kori nostettiin pois alustalta ja kuljetettiin kevytperäkärryn laitojen päällä takaisin Vaasaan. Onneksi matkalla ei nähty yhtään poliisiautoa - eikä jouduttu selittämään! Varsinaisen kunnostuksen aloitin alustasta. Purin (en purrut kuitenkaan) sen paloiksi. Hiekkapuhalsin, paikkasin ja maalasin pohjalevyn, samoin kaikki muut alustan osat. Vaihdelaatikon vuoro oli vasta myöhemmin. Kasasin ja remontoin koria arkipäivinä Ilmajoella. Ja taas suoritettiin siirtokuljetuksia. Olin jo kesällä aloittanut ns. vaihtokaton etsinnän, mutta sopivaa ei tuntunut löytyvän. Vanhempia, kaksiosaisella takalasilla varustettuja olisi kyllä ollut tarjolla. Viimein tärppäsi. Parkanossa oli myynnissä juuri em. tolppamalli, mutta samalta henkilöltä löytyi onneksi myös ns. auto, jossa oli tarvittava katto (ei siinä paljon muuta ollutkaan enää). Hinta tosin oli pelkälle katolle aluksi tähtitieteellinen, mutta tinkimisen jälkeen tämä ns. auto, eli -53 kuplan katto, vaihtoi omistajaa. Auto oli maannut melko kauan saunan nurkalla maata vasten ilman akseleita. Auton kynnyskoteloita etsimme jopa lapiolla maata kaivellen, mutta niitä ei vain ollut enää. Joka tapauksessa autosta lopulta saatiin se katto, etuluukku sekä kuljettajan puoleinen ovi. Etuluukku on edelleen tallella minulla, ovi toisella harrastajalla. Korin kunnostus alkoi hiekkapuhalluksella, joka paljasti kolarivaurioita sekä niiden onnistuneita ja vähemmän onnistuneita korjauksia eli tinaa, pakkelia ja hitsaussaumoja. Mm. keulaa piti oikaista tunkkia ja mittanauhaa apuna käyttäen. Korin takaosa on 50-luvun alun kuplasta ja siinä on veivinreikä. Koloja pakoputken ulostuloa varten ei ole, kuten -56 vuosimallissa pitäisi olla, vaan pakoputken sovitus oli hoidettu vasaralla. Takaosa oli hitsattu kaasulla kiinni muuhun koriin. Se oli hitsauksen aikana kai lipsahtanut hieman eli oli n. 5 mm sivussa ja niin takaosa olikin irrotettava, paikattava ja sovitettava uudelleen. Jo aiemmin mainitut kynnyskotelot olivat siinä kunnossa, että niistä sai jonkinlaisen hahmomallin ja kavereiden autoista mittaamalla ja sovittamalla tein uudet kynnyskotelot. Olisihan valmiita kynnyskoteloita, tosin tarvike sellaisia, ollut saatavissa, mutta niiden mitat ja sopivuus on vähän mitä sattuu. Sitä paitsi tarvikekoteloiden materiaalin paksuus on vain puolet alkuperäisestä.

Kynnysten korjaamisen ja muiden hitsausoperaatioiden jälkeen olivat vuorossa korin muut peltiosat. Etuluukku, joka oli alun perin ollut harmaa, paljastui merkkien ja kahvan kiinnityksen perusteella “noin” ym. - 52 -luukuksi. Ovet olivat eri vuosimalleista (pokkauksissa eroja) ja tietysti alun perin eriväriset. Takaluukku oli ollut musta. Ovet ja luukut riisuttiin ylimääräisistä osista ja hiekkapuhalsin ne tarvittavista paikoista. Pieniä paikkauksia piti tehdä ja sitten ruiskutin pohjamaalin päälle. Lokasuojat saivat vastaavan käsittelyn. Halusin säilyttää alkuperäiset, hyvin istuvat ja uskomattoman vahvat “siivet”. Helpommalla olisin päässyt, jos olisin hakenut kaupasta uudet; mutta alkuperäinen on aina alkuperäinen, varsinkin tässä tapauksessa. Korin väri oli ollut aluksi musta, mutta Wäinö N. oli maalannut sen sisäosiltaan harmaaksi, kuten myös tavaratilan ja moottoritilan. Vuorossa oli katon vaihtaminen. Ensin suunniteltiin ja mitattiin, sitten taas suunniteltiin ja mitattiin. Oli aika päästää laikka laulamaan. Helpostihan se katto irti lähti, mutta että se toinen olisi sopinut, ei puhettakaan! Auton katolleen ajo oli vääntänyt koria sen verran, ettei “suorakorisen” katto sopinut. Ei muuta kuin ovet paikoilleen ja niiden avulla vääntelemään kynnyksiä. Katon sovittamiseen ja hitsaamiseen meni aikaa noin kuukausi, mutta lopulta katto istui.

Samanaikaisesti oli myös vaihdelaatikko työn alla. Se olikin täynnä yllätyksiä. Numeroiden perusteella kävi ilmi, että laatikko oli aloittanut toimintansa ym. -55 pakettivolkkarissa. Pakuissa on alennusvaihteet akselien päissä ja jos vaihteet poistaa ja asentaa laatikon kuplaan, niin silloin on käytössä neljä vaihdetta taakse ja yksi eteen. Tämän korjaamiseksi lautaspyörä olikin vaihdettu puolelta toiselle, jäljistä päätellen melko kovakouraisesti. Laatikon nokkakappale oli pitänyt vaihtaa, jotta se sopisi vanhemman mallisen alustan pohjalevyyn. Korin ollessa ilman kattoa ja takaosaa, sitä ei ihan äkkiä kuplaksi tunnistanut. Kun häkkyrä paljastui kuplaksi, olivat monet sitä mieltä, että eihän tässä ole mitään järkeä. Kyllä minultakin oli välillä työinto tosi vähissä, mutta onneksi oli muutakin kuin peltitöitä. Sitä paitsi Wäinön historia kannusti jatkamaan. Jarrut olivatkin hyvä esimerkki itse tehdyn auton osavalikoimasta. Jarrusylinterit edessä olivat 19-milliset niin kuin pitikin, mutta takana toinen oli 19 mm ja toinen 17 mm. Pääsylinteri oli 19-millinen. Nyt löytyi se nestesäiliökin sylinterin päältä, vuosimallia vanhempaa tuotantoa siis molemmat. Alustassa oli muutenkin eri-ikäisiä osia. Etuakselisto oli kutakuinkin vuodelta 1956, kun taas ohjausvaihde oli vanhempi. Ohjauksen rättinivelessä oli KdF:n merkki eli sodanaikaista tuotantoako? Saatuani alustan valmiiksi, pääsin keskittymään korin kunnostukseen. Ovet ja katto olivat jo paikoillaan. Tarkoituksena oli asentaa varaosa-auton virheetön etuluukku Wäinöön, mutta se ei sopinut, vaan oli pari senttiä liian leveä. Eivät tosin sopineet muutkaan sovittamamme etuluukut, joten oli uskottava lopulta ja ruvettava sovittamaan alkuperäistä, hieman muhkuraista luukkua. Saattaa tietenkin olla niin, että Wäinö halusi pitää edes loput itsestään tallella, eikä huolinut muita luukkuja.

Tähän kaikkeen oli kulunut aikaa niin paljon, että opiskeluni Ilmajoen koulussa oli lopussa. Wäinön tilanne oli seuraava: Alusta valmis ja pyörillään, peltiosat ja kori pohjamaalissa. Kun olimme nostaneet korin paikoilleen ja asentaneet lokasuojat paikoilleen, muistutti Wäinö taas, jos nyt ei autoa, niin kuplaa kuitenkin. Olin suunnitellut maalaavani tämänkin auton “omakätisesti”, mutta koulun loppuminen muutti suunnitelmat. Väreiksi oli jo aiemmin valittu punainen ja harmaa. Punainen siksi, että se oli ainoa yhteinen väri auton ulkopinnoissa ja harmaa oli yhteinen väri sisäpinnoissa. Kesän 1992 Wäinö oli lomalla ja itse hankin puuttuvia osia. Syyskesällä Wäinö lähti maalaamoon. Olin nähnyt pari kyseisen maalarin aiemmin maalaamaa autoa ja ne olivat ihan kelvollisen näköisiä. Sovimme, ettei maalaamisella ole hirveää kiirettä, vaan että se olisi valmis vuodenvaihteen tienoilla. Tavoitteena oli saada Wäinö Tampereen kupla-näyttelyyn.

Syksyllä 1992 aloitin opinnot Rauman OKL:ssä, josta minun pitäisi valmistua teknisen työn opettajaksi. Opetusohjelmassa oli minulle hyvin sopiva aihe: 4-tahtimoottorin kunnostaminen. Avattuani Wäinön moottorin, huomasin sen olevan erittäin kulunut. Kampiakselin laakerivälys oli lähes 1 mm! Ihmettelimme, miksei moottori ollut pitänyt kolinaa kun kokeilin käyntiä. Sitten mieleeni juolahti, että olihan se saattanut kolista, sitä vain ei kuultu, koska pakoputkessa oli reikä. Olin jo aikaisemmin hankkinut varaosamoottoreita ja moottorin osia. Niinpä avasin 1955-mallisen paksun moottorin. Mittasin kaikki osat ja totesin arvojen sopivan tehtaan ilmoittamiin toleransseihin. Näin ollen Wäinön moottorin lohkoon asennettiin pakun moottorista kampiakseli laakereineen, nokka-akseli, kiertokanget, männät, sylinterit ja kannet. Pakoventtiilit ja männänrenkaat vaihdettiin uusiin. Apulaitteet ovat Wäinön omia.

Kävimme välillä katsomassa maalauksen edistymistä. Alku oli näyttänyt lupaavalta. Sitten työ pysähtyi. Aloimme pikkuhiljaa huolestua, koska huomasimme, ettei maalaria enää kiinnostanut koko homma. Hän lupaili ja lupaili jatkavansa taas ensiviikolla. Aika kului. Nyt elettiin kevättalvea 1993.

Penkkien ja ovipielien verhoilun päätimme luovuttaa osaavampien käsiin ja niinpä penkit lähtivät Teuvan ammatilliseen aikuiskoulutuskeskukseen. Siellä ne purettiin ja otettiin verhoiluista tarvittavat mitat. Sen jälkeen penkkien rungot ja jouset tulivat takaisin Vaasaan korjattaviksi ja maalattaviksi. Maalatut rungot ja jouset toimitettiin takaisin Teuvalle samoin kuin vanhat paneelit. Välillä käytiin taas tapaamassa maalaria. Verhoilut valmistuivat aikanaan ja sovimme, että viemme Wäinön Teuvalle sisäkaton verhoilua varten kunhan saisimme sen maalaamosta. Kesä 1993 kului itselläni muissa merkeissä, enkä ehtinyt juuri Wäinöä rakentaa. Koska auto oli ollut maalaamossa jo yli vuoden, oli meidän pakko ilmoittaa hakevamme sen ehdottomasti pois määrättynä päivänä. Maalarin kanssa oli todella ongelmia. Onneksi saimme Wäinön takaisin! Siispä auto kiireesti Teuvalle,  kattoverhoilu paikoilleen ja takaisin Vaasaan.

Varsinainen kasaaminen alkoi 11.10.1993 eli vajaa kuukausi ennen Tampereen näyttelyä. Näyttely oli 6.-7.11.1993. Moottoripellit maalattiin ja asennettiin paikoilleen, ovet koottiin, vedettiin kaikki sähköjohdot ja tehtiin muut asennustyöt. Kasaamista vaikeutti se, että Wäinö oli tehty eri mallien osista ja näin ollen ym. -56 varaosakirjasta ei ollut paljonkaan hyötyä. Oli turvauduttava valokuviin, joita Wäinöstä olikin otettu jo lähes 200. Nyt ne tienasivat tässä hintansa. Koulusta oli lokakuun lopussa viikko vapaata ja käytinkin sen ajan melko tarkkaan Wäinön seurassa. Lomaa tuli vähän jatkettua omalla luvalla ja taisi siinä jäädä yksi tenttikin väliin. Koeajolle päästiin tiistai-iltana eli 2.11. Torstaina kotiväki sääteli takajousitusta ja asensi tiivisteitä sillä aikaa kun itse kävin Raumalla kääntymässä. Wäinön piti ehtiä perjantaiksi Tampereelle - ja ehtihän se. Läheltä piti, ettei päässyt kiire yllättämään.

Näyttelyssä Wäinö oli omana itsenään muiden kuplien joukossa. Se herätti monessa näyttelyvieraassa ihmetystä: ”Kuinka niin Suomessa tehty?”. Wäinö ansaitsisi vielä pienen lisäyksen varusteisiinsa: avainlipputarran, Suomalainen tuote. Osienhankinnan kannalta kupla on mukava aihio, sillä lähes kaikkia osia on saatavana, vaikka jotkut palikat ovat tietysti kalliita. Itse kiertelin romutoreja, joilta löytyi paljon tarpeellista ihan järkevään hintaan. Esimerkiksi renkaat vanteineen löytyivät Restaurannasta, lampunkehykset Hämeenlinnasta ja uudet takavalot Vaasan roinamarkkinoilta. Ensi kesänä Wäinö on näytteillä MOBILIA-Tieliikennemuseossa Kangasalalla, mutta sen jälkeen se on valmiina uusiin seikkailuihin. Olenkin ollut kuulevinani jotain puhetta Wäinön halusta käydä katsomassa sukulaisiaan Saksassa. Ilman kotiväen tukea ja kärsivällisyyttä Wäinön toinen tuleminen olisi saattanut siirtyä kauas tulevaisuuteen, heille suuret kiitokset. On syytä kiittää myös Ilmajoen KTO:n opettajia ja muuta henkilökuntaa saamastani tuesta Wäinö-projektin aikana. Kiitän tässä osatoimittajia ja projektiin osallistuneita liikkeitä ja laitoksia, joita ovat mm. Teuvan ammatillinen aikuiskoulutuskeskus, Erikoistuulilasi, Ilmajoen autotarvike, Hot Cars, erityiskiitos VW Heavenille nopeista osatoimituksista. Kiitän avusta myös kaikkia teitä lukemattomia mobilisteja, VW-harrastajia ja muita henkilöitä, jotka olette olleet apuna tässä Wäinön toisessa tulemisessa.

Jos jollakulla on tietoja ko. autosta tai sen rakentajasta tai jomman kumman vaiheista, olisin kiitollinen pienistäkin tiedonmuruista.

Miksi Wäinö on tehty?

Tuolloin ei Suomesta saanut ostaa noin vain uutta autoa. Wäinö Neubergin naisystävällä , Saksalaisella Marialla, oli Saksassa työn puolesta käytössä punainen kupla. Wäinöllä oli käyttöautona sodanaikainen kaksimoottorinen Vidal maastoauto, Maria ei oikein tykännyt sen tarjoamasta matkustusmukavuudesta ja niinpä Wäinö päätti tehdä auton itse. Puolustusvoimilla oli volkkareita käytössä ja sieltä Wäinö sai hankittua ainakin tekniikan osia, kantahenkilökuntaan kun kuului. Osia sitten kavereiden avustuksella kunnosteltiin. Mistä Wäinö sai kuplan korin, sitä ei kukaan tiedä. Pohjalevyn on kuulemma voinut ostaa varaosana.

Mitä Sallinen maksoi Vidalista ja kuplasta Neubergille ?

Vaatimuksena oli uudempi kupla, jossa olisi uusi akku, kahdet uudet renkaat ja läpivirtaustuuletus. Tuo vaaleankeltainen 1302 kupla oli ainakin 90-luvulla Oulussa Rantakadun parkkipaikalla.

Juha Ojanperä

Viitasaari

0400 539848

Tämä teksti on kirjoitettu vuosina 1993 ja 1994. Sen jälkeen Wäinö on ollut vuoden Mobiliassa, vuoden Vaasan auto- ja moottorimuseossa ja siitä lähtien Wäinö on asustanut Kangasalla Vehoniemen Automuseossa. Vuonna 2010 Wäinö vieraili Classic Motorshow:ssa Lahdessa.